Ensitunnelmat Tokyosta ja kiirastulesta

MOI

Täällä taas. Alexi ja Jannica on myös täällä. Jee! Lento meni hyvin. Nagoyan lentokentän postista haettiin meidän vuokrapuhelimet ja mentiin sen jälkeen junaan. Meillä ei ollut paikkalippuja, vaikka olisi pitänyt ja luultiin saavamme sakot. Ei saatu. Oikean bussin löytäminen Nagoyan asemalta oli aika haastava tehtävä. Ehdittiin kuitenkin ajoissa ja bussimatka Tokyoon kesti uuden vuoden ruuhkien takia melkein 7 tuntia.

Löydettiin hostellille helposti ja oltiin perillä ennen yhdeksää (tässä vaiheessa Alexi Susiluoto irtisanoutuu tämän blogin kieliasusta). Huonejärjestelyt ovat ällistyttävät: Alussa A-sakki (Alexi ja Anni, mutta tämä on Alexin mielestä myös laadullinen määrite.) nukkuu sekalaisen, suuren sakin kanssa jokseenkin parakkimaisesti sisustetussa huoneesa, seuraavana yönä Alexi vaihtaa huonetta, sitten Anni, sitten Alexi, Anni ja Jannica. Eikä tässä vielä kaikki. Muutamme sitten kaikki samaan, omaan huoneeseen. Sekavaa, mutta niin on kaikki muukin tässä matkassa. Jos suunnitelma on sekava paperilla, todellisuudessa se on kaoottinen. Ensimmäinen ilta loppui aikaiseen - siis seuraavana aamuna. Ilta oli tarkoitus pitää lyhyenä, mutta toisin kävi. "Mitä mä olen oikein täällä tehnyt", kysyi Krista, kun meidät vastaanottanut majatalon virkailija tunnisti hänet. Vastausta kysymykseen emme tiedä. Toivottavasti jotain noloa. Rakennettuamme suurista matkalaukuista barrikaadin motellihuoneen keskelle lähdimme illallistamaan. Ruoka oli hyvää, mutta Jannica kaipasi pitsaa (Jansbe huomauttaa: Kahdella aiemmalla tapaamiskerralla Alexin kanssa olin tilannut ravintolasta pizzaa. Tämän jälkeen Alexi huomauttaa: Koska Jansbe oli syönyt kaikilla kerroilla pitsaa, kun olimme syöneet yhdessä). Jannica ei saanut pitsaansa ja kiistää edes halunneensa sellaista, mutta minähän en usko (Jasbe huomauttaa jälleen: edes jumalaan, jeesukseen tai joulupukkiin). Huomannette missä vaiheessa Jansbe liittyi tekstintuottamisprosessiin. Nyt Anni kertoo syömämme ruokalajin nimen: "Raamen, se on kiinalainen ruoka". Saimme mielestämme erinomaisen ajatuksen: lähdetään yksille. Yhdestä tuli monta, syy on huonon matikkapään. Löysimme kylmästä Tokiosta yhden avonaisen kapakan, Smile-baarin. Heti kun astuimme sisään, Kristaa tervehdittiin taas tuttavallisesti. Hän on paikallinen kuuluisuus syistä, joita kukaan meistä ei muista tai tiedä - tai halua kertoa. Smilessä iltaa vietti myös Takeshi, joku oranssipaitainen häirikkö sekä eräs "täysin pimeä tyyppi" (Jansben välikommentti: pimeän tyypin nimeä kukaan ei muistanut illan aikana kysyessäni sitä) . Näistä kuitenkin vain Takeshi ja "täysin pimeä tyyppi" liittyivät hieman pysyvämmin seuraamme. Mustekalan ja raa'an hevosen lihan jälkeen (alkoholillahan ei ollut mitään osuutta onnettomuudessa) arviointikyky oli jo niin huono, että halusimme laulaa. Karaoke here we come!

jdisfjsaoifj

Illan karaoke-osuudesta kuvat puhukoot puoleestaan.

Celine Dion: My Heart Will Go On.

Toinen Tokiossa vietetty päivä sisälsi monta ihanaa ja muutaman ällöttävän kokemuksen. Koska ällöttävyydellä on suurempi viihdearvo, aloitamme niillä. Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuu olla Hulluilla Päivillä krapulassa? Shibuya 109 ja alennusmyynnit ovat sellaisenaankin paljon ikävämpi kokemus. Shibuya 109:n alennusmyynnit krapulassa ovat epäinhimillistä itsekidutusta. Tokiolla ei ole hiljaisen kaupungin maine, mutta korvan vieressä kiljuva myyjä (Jansbe huomauttaa: myyjiä oli kerroksittain ja ihan "muutama") ja satatuhatta teinilikkaa samassa talossa on muuhun Tokioon verrattuna meluisaa, ei mieluisaa. Toinen ällötys koitti illemmalla. Kukaan ei pidä siitä, kun joku tanttanaapuri keittää kaalikeittoa ja käytävä löyhkää, mutta tällaiset tapaukset ovat itse asiassa verrattaen oikein mitättömiä ikävyyksiä. Jos kirjoittaisin ruoka-aiheisen kauhukirjan, sen nimi olisi: mädätettyjä soijapapuja mikrossa. Juusto kuulemma haisee hikisukilta, natto sen sijaan haisee hikisukilta, joita koko Kiinan kansa on pitänyt jalassaan ja tehnyt interrail-matkan. Anni osti sitä aamupalaksi.

Sitten kivemmat kokemukset. Vyöryttyämme ihmismassan mukana Tokion kaduilla poikkesimme Susiluodon määritelmän mukaan "lounalliselle" (aikana, jolloin lounas on tyypillisesti syöty, mutta päivällistä ei) Mos Burgeriin. Mos Burger ei tarjoile pitsaa, joten Jannica kompensoi suruaan tilaamalla reilun annoksen, Kana teryiaki hampurilaisaterian kahdella hampurilaisella ja kahdella limulla. Syy saattoi olla myös kielimuuri, mutta sehän olisi tylsä väite. Hintaa kuitenkin kertyi sama määrä kuin meille pieniruokaisille matkaajille. Alexi kuitenkin söi puolet Jansben toisesta hampurilaisesta (Jansbe huomauttaa: Anni joi toisen limun). Jatkossa vain Jansben annetaan tehdä ruokatilauksemme, koska säästö on huimaa. Huomannette Kristan pään yläpuolella lukevan "Hamburger is my life"-faktan. Whose life? Krista's of course. (Alexi, kirjoitetaanko of course of course vai ofcourse?)

Sairaalloisen ahneen Jannican mega-annos sisälsi mm. pesuaineen väristä limua ja paljon.

Kävimme katsomassa hostellin läheistä temppeliä illalla. Olimme juuri astumassa sisälle tungokselliseen temppeliin, kun vartijat paukauttivat ovet kiinni edessämme. Yleensä on tapana avata ovi toiselle (Jansbe kommentoi: luulisi näin toimittavan varsinkin Japanissa, jossa pyöräilijät kaduilla saattavat kumartaa vastaan käveleviä mikäli kokevat ajaessaan olevansa kävelijöiden tiellä.) Suunnittelemme kyllä vielä jonain päivänä höynäyttävämme ilkeitä vartijoita ja livahtavamme sisään temppeliin. Temppelin tungos helpottanee kunhan paikallisten lomat loppuvat. Huomenna suunnittelemme kuitenkin tekevämme ostoksia - ilman krapulaa.